Pohdintaa kurssista

Tätä kurssia varten olen lukenut erilaisia mediatekstejä, blogeja sekä artikkeleita, ja seurannut keskustelua opetuksen digitaalisoitumisesta. Kurssi on herättänyt paljon ajatuksia, sekä auttanut minua muokkaamaan omaa mediaidentiteettiäni niin vapaa-ajan käyttäjänä kuin tulevana luokanopettajana. Kurssin aikana olen tullut myönteisemmäksi mediaa ja sen käyttöä opetuksessa kohtaan. Olen yhä edelleen suhteellisen kriittinen, mutta kurssi on avannut minulle uusia näkökulmia – enemmänkin lukiessa muiden opiskelijoiden kirjoittamia blogitekstejä ja heidän pohdintojaan itse lukien.

Kirsti Lonka mainitsee (http://psykologinenpaaoma.fi/2013/09/03/diginatiiveja-ja-digisiirtoilaisia/ ), että 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneet henkilöt ovat diginatiiveja ja digitaalisten välineiden sekä alustojen käyttö tuntuu näin ollen luontevalta sekä mielekkäältä. Longan mukaan näille diginatiiveille on suhteellisen hankalaa osallistua normaaleille oppitunneille koulussa, jolloin kännykät ovat pannassa ja edessä on vain kyniä ja papereita. Olen itse diginatiivi, en ole elänyt aikana, jolloin ei puhelimia ja tietokoneita pahemmin ollut. Silti en koe mielekkäänä työskentelyä, jossa perinteiset tavat heitetään kankkulan kaivoon. Olen toki sitä mieltä, että teknologia sekä digitaaliset alustat ovat hyvä lisä opetukseen, mutta mielestäni ”vanhoja” metodeja ei kannata ihan vielä kokonaan hylätäkään. Mielestäni on tärkeää, että jo alakoulussa opetellaan sosiaalisten medioiden pelisääntöjä sekä opetellaan hyvää netikettiä. Koulu voisi olla turvallinen paikka opetella eri alustojen käyttöä sekä kriittistä medialukutaitoa.

Kurssin tehtävät suoritettiin osittain ryhmätyöskentelynä. Mielestäni ryhmätyö on tehokas tapa työskennellä, mutta nyt ryhmäkoko (10 henkilöä) oli mielestäni liian suuri. Koin, että ryhmämme oli ihanan tehokas pakkaus ja hommat sujuivat yllättävänkin helposti. Kuitenkin yleisesti ottaen tehtävä muuttui heti haasteellisemmaksi, kun ryhmäkoko oli näinkin suuri. Virtuaaliryhmässä työskenteleminen oli minulle aivan uusi kokemus. Se, että ei tiedä, kenen kanssa sitä oikeastaan työskentelee, tuntui minusta aluksi vieraalta ja tämän takia tehtävänanto tuntui minusta aluksi aivan absurdilta.

Aluksi idea blogin luomisesta sai minut haukkomaan henkeäni. Minäkö, blogin kirjoittaja? Innostuin kirjoittamisesta uudelleen ja blogin luominen onkin ollut ihan miellyttävä kokemus, joka on parantanut käsitystäni medioituneesta maailmasta. Netin käyttäminen on minulle aivan arkipäivää ja edellytys nykyisten luokanopettajaopintojen etenemiselle, mutta enemmänkin eri sosiaalisten alustojen käyttö tapahtuu minulla edelleen kännykän kautta. Kurssi saikin minut pohtimaan, kuinka esimerkiksi kännyköitä voisi hyödyntää jossakin muodossa oppitunneilla. Ehkä siinä on yksi tulevaisuuden näkökulma, kännykät oppitunnilla? Sitä emme voi tietää, ja minusta onkin haastavaa mutta mielenkiintoista pohtia, millaisena maailma, niin medioitunut kuin kirjallinen, näyttäytyy opettajien sekä oppilaiden elämässä. 

Kohti tulevaisuutta ja sen yli!

- Asta

Kuva: http://www.ereachconsulting.com/wp-content/uploads/2012/12/SocialMediaManagement.png

Mediablogi

Blogi. Mistä sitä sitten aloittaisikaan. 

En ikinä ajatellut, että joku päivä minulla olisi blogi – minulla, jolla innostusta riittää, mutta jolla on vuorokaudessa liian vähän tunteja. Siksi ajatukseni tekivät tepposet ja hartiat painuivat kumaraan, kun kuulin luennolla, että tehtävänä olisi luoda blogitili. Nyt koko maailma näkee halutessaan tämän tekstin; voinko olla oma itseni? Tarkemmin, uskallanko olla oma itseni, vai luonko itselleni uuden identiteetin tätä varten? 

Olen sitä sukupolvea, että sain kännykän aloittaessani peruskoulun. Se oli Nokian 3310, harmaa palikka, jossa oli kaksivärinen näyttö – niin hieno ja rakas kapistus. Olen siis kasvanut kännyköiden mukana. Toki lankapuhelimet olivat käytössä lapsuudessani, mutta periaatteessa lukemaan ja kirjottamaan opittuani lähettelin jo tekstiviestejä. Olen siis aina ollut tavoitettavissa suhteellisen välittömästi. Siihenhän tämä on menossa. Jos vastausta ei kuulu nopeasti, kummastellaan ja/tai pelästytään. Kaikki pitää saada nyt ja heti. 

Tietokone saapui kotiin ollessani vielä esikoulussa. Sillä ei muuta tullut tehtyä kuin pelattua tetristä ja jäätelöautolta saatua muumipeliä. Ei tullut pieneen mieleenikään, että tietokoneella voisi tehdä jotain muutakin, vaikka olla yhteydessä muihin ihmisiin tai etsiä tietoa. Kouluun menon myötä tietokoneen maailma alkoi avautua minullekin, kun lukujärjestyksessä oli lähes viikoittain jokin tunti atk-luokassa. Näillä tunneilla tietokoneiden mahdollisuuksia hyödynnettiin enemmänkin olemassa olevan tiedon syventämiseen, kuin uuden oppimiseen. Koenkin, että nykyään ja tulevaisuudessa tärkeämpää onkin oma-aloitteisuus sekä uuden oppiminen ja kokeminen teknologian avulla jo koulumaailmassa. Näin käsitteet kuten media ja digitaaliset oppimisympäristöt tulevat osaksi lasten ja nuorten arkipäivää käytännön kautta. 

Ensimmäinen varsinainen kosketus sosiaaliseen mediaan oli ala-asteaikoinani suosittu Messenger, jolla oltiin sitten koulun jälkeen yhteydessä kavereihin. Itselleni oli ehkä enemmän tärkeää ”sen oikean” fontin valitseminen ja taustakuvien vaihtaminen, kuin itse vuorovaikutus keskustelukumppanin kanssa. Ehkä ”mese” oli minulle ihan hyvä paikka harjoitella ja rakentaa omaa mediaidentiteettiäni. Keskustelin vain tuntemieni ihmisten kanssa ja harjoittelin ”turvallisessa” ympäristössä omia rajojani sekä yleisiä hyviä tapoja. 

Olin suhteellisen myöhässä Facebookin, Instagramin ja Twitterin kanssa. Pitkään ajattelin, että ”Mitä niillä nyt sitten tekee” ja ”En mää nyt uskalla tollasta tehdä, sittenhän kaikki näkee”. Ja kas kummaa, siellähän minä olen, jakamassa tietoja elämästäni tuttujen sekä ventovieraiden katsottavaksi. Monelle sosiaalisen median alustalle luultavasti liitytään, sillä kaveritkin ovat jo liittyneet ja halutaan tehdä samoja asioita kuin he ja olla samalla tasolla myös mediaidentiteetin suhteen. En tiedä olisinko luonut silloin 16-vuotiaana Facebook-tiliä, ellen olisi kokenut, että sinne liittyminen olisi minulle (sosiaalisesti) tärkeää: monet asiat tulivat tietoon sitä kautta ja lukioon siirryttyäni monet opintoihin ja koulunkäyntiin liittyviäkin asioita alettiin informoida nimenomaan Facebookin kautta. Silloin asioista jäi ulkopuolelle, ellei tiliä löytynyt. Alkuviikosta tein äidille Instagram-tilin. Hän koki, että haluaa olla jossain sosiaalisen median kentällä, jotta saisi kuulla mitä minun elämääni kuuluu, sillä muutin juuri pois lapsuudenkodistani. Tähän sitä kai nykyään mennään: kuulumisia luetaan toisten omista päivityksistä ja niitä peukutetaan. Katoaako aito kiinnostus siitä, mitä toiselle oikeasti kuuluu, ollaanko enää oma-aloitteisia ja kysytään kuulumisia suoraan henkilöltä itseltään? Lähetetäänkö pian kaikki koulutehtävät netin välityksellä ja katoaako aito vuorovaikutus opettajan ja oppilaan välillä? Mikä on edullista oppilaan näkökulmasta? Vaikeita kysymyksiä. Olen itse sitä mieltä, että median ja teknologian käyttö opetuksessa nimenomaan lisää sosiaalisuutta ja verkostoitumista.

Pyrin olemaan mahdollisimman oma itseni netissä liikkuessani. Ainahan omia hyviä puolia halutaan korostaa huonojen edelle, mutta en ole luonut niin sanottua alter egoa itselleni. Se on kumma, kuinka vertailee (alitajuisesti ainakin) itseään muihin sen perusteella, mitä he julkaisevat netissä. ”Tolla on varmaan aina hauskaa”, ”Toi on aina niin kaunis”, ”Miks mulla ei oo yhtä hienoja vaatteita ku tolla” ja niin edelleen. Julkaisija itsehän valikoi, mitä jakaa; itsestään voi antaa millaisen vaikutelman tahansa. Tämän huomaaminen edellyttää mediakriittisyyttä, jota ei mielestäni voi korostaa liikaa! Niin kuin uutisia tarkastellaan kriittisesti, niin tulisi myös tarkastella sosiaalisia alustojakin. 

Nykyään moni lapsi ja nuori hallitsee median ja sosiaalisen median pelisäännöt ja työkalut. Tämä tulisi ottaa huomioon myös opetusta suunnitellessa: asiat ehkä osataan jo, mutta nettietikettiä on hyvä kerrata sekä käsitystä mediasta ja tiedonpaljouden hallinnasta tarkentaa ja syventää. Koen, että media on mahdottomuuden sijasta mahdollisuus koulukontekstissa. Se mahdollistaa luovuuden sekä järjestelmällisyyden, vapauden ja vastuun... Kaikki samassa paketissa, vieläpä oppilaita kiinnostavassa muodossa.

Medialukutaitoista syksyä,

Asta